En saa unta vaikka kuinka yritän rentoututa.
Päässä hakkaa koko ajan niin helvetisti.
Ärsyttää.
Vituttaa.
Surettaa.
En tiiä alanko olla vaan niin väsyny jo että pienetkin asiat saa mut ihan hajalle.
Mun tekee mieli repiä pääni halki, kun en ymmärrä.
En kestä sitä kun en ymmärrä!
Enkä voi ymmärtää täysin järjettömiä asioita.
Syömishäiriö on jotain sellasta.
En osaa vaan ymmärtää sitä.
Vihaan tätä yhteiskuntaa ja tätä maailmaa niin paljon.
Ja toi saatanan sairaus kuvastaa tätä paskaa maailmaa niin vitun hyvin.
Isä lähti.
Taas.
Päällisin puolin näytti varmasti siltä että olin ihan okei.
Sanoin äidillekkin, että oon kärsiny jo niin paljon etten jaksa enää välittää.
Se vaan hymähti.
Miksen enää osaa pitää tätä paskaa oloa sisälläni?
Miksen osaa pitää sitä kivenkovaa maskia naamallani?
Miksen osaa olla vahva...
En haluis olla heikko.
En oikeesti haluis.
Uusi jakso alkaa huomenna.
Moni oppilas varmaan ajattelee "Nyt mä aion panostaa!"
Vaan en mä.
Mua ei jaksa kiinnostaa paskankaan vertaa miten mun koulu sujuu.
Mitä vitun väliä sillä oikeasti on?
Sain seiskan historiasta.
Mun vahvimmasta aineestani.
Mun intohimostani.
Kertoo varmaan jotain mun opiskeluni tasosta.
Mä toivon että jokin vie mut yöllä.
Öitä.
